Hei, jannut kattokaa – kurkia! huikkasin, kun viisi lounaasta lähestyvää kurkea toivotti meidät tervetulleeksi venerannassa keväisenä aamupäivänä. Pitkät jalat taakse ojennettuina, suunta tarkasti pohjoiseen tuo pieni ryhmä lensi ylitsemme ja katosi taivaanrantaan vain yksi asia mielessään. Tuoksui merelliselle varhaiskeväälle. Jäälauttoja ajelehti majesteettisen hitaasti matkalla ”jonnekin” ja länteen katsoessa jää oli vielä kiinteää, mutta yhteysaluksen auki pitämä väylä merelle oli avoin.
Jäätilannetta olin käynyt katsomassa paikan päällä kahtena edellisenä päivänä ja toivonut kalapäivää pääsiäismaanantaille ja nyt oli SE päivä. Se päivä, mitä jaksaa odottaa vuodesta toiseen yhtä hartaasti – kuin pieni poika. Sisimpään vuosien saatossa muodostunut isompi pieni poika sanoi, että liian aikaista tulla kalaan, mutta pienempi oli tällä kertaa sinnikkäämpi ja sai pitää päänsä – hänellä oli näet uusi vene.
Näissä tunnelmissa kolmikkomme siis kasaili rauhassa kalastusvälineitään. Vene saatiin alas ja pienen teknisen ongelman jälkeen pääsimme liikkeelle. Vesi oli vielä kylmää, aivan liian kylmää meritaimenen kalastukseen. Toki kovalla uurastamisella voi yhden kalan saada, mutta kausi alkanee todenteolla vasta parin viikon päästä. Nyt tarvittaisiin aurinkoa lämmittämään matalia ja tummapohjaisia pohjukoita ja lahtia. Rannasta lähtiessä vesi oli muutaman kilometrin matkalta vielä sameaa ja kirkastui vasta kun tihein saaristo jäi taakse. Raja oli hyvin selvä ja saavuttaessa kirkkaalle alueelle vedenlämpö laski yhdellä asteella puolentoista asteen tuntumaan.
Syynä aikaiseen säntäilyyn vesille oli kuitenkin uusi vene, jota muka piti saada koittaa ja todeta kaiken olevan kunnossa, ennen kuin kuumat ajat alkavat. Mikäpä siinä, mukava oli olla. Tuulta oli hädin tuskin yhtä metriä ja välillä ei sitäkään. Taivas oli pilvessä, mikä tosin osaltaan sai ilman tuntumaan hieman viileähköltä.
Päätettiin pysyä kirkkailla vesillä, mikä tarkoitti kalastamista melko ulkona mantereesta. Heitettiin tuttuja paikkoja ja katseltiin maisemia. Paineita kalastukselle ei ollut ja kahvikin maistui useammin kuin normaalisti. Päivän loppupuoliskolla merikotka mennä leuhotti meitä karkuun kun saavuimme ison saaren pohjoispuolelle. Uljas on lintu tuo, ei voi muuta sanoa.
Kotkahavainnon jälkeen ajoin veneen hiljaa erään poteron suuaukolle. Paikka oli ennestään tuttu, mutta meidän mielestä ei haissut erityisesti kalalle, vaikka olin nähnyt usein ko. paikkaa muiden kalastavankin. Muutaman heiton jälkeen kaulasta kuuluu jo nuo legendaariseksi muodostuneet sanat: Kiio! Niin näytti olevan. Hopea kylki vilahteli parinkymmenen metrin päässä vedessä ja kala teki lyhyitä syöksyjä eri suuntiin. Kalassa oli todella virtaa ja menohaluja. Laitoin vavan sivuun ja hain keulasta haavin valmiiksi. Pian tuo merten kaunotar sitten koukattiin haaviin ja silmämääräiseksi pituudeksi arvioitiin 48-49cm. Näin saatiin kevät avatuksi kalankin suhteen, eikä oikein tällä haavaa osaa parempaa toivoa. Päivä meni kaikin puolin odotettua paremmin. Bonuksena löysimme lisää muutaman uuden kavätpaikan, joista epäilemättä vielä kaloja löydetään.
Nyt suunnataan ajatukset tuleviin kalapäiviin ja tutkitaan tarkasti tulevia säitä. Toivotaan lounatuulien pian tuovan lisää lämmintä ilmaa, jotta saadaan kausi käyntiin toden teolla.
Näin se kevät taas vierähti ja pian juhlitaan keskikesän juhlaa - juhannusta. Kesälomien ajaksi blogi epäilemättä hiljenee ja uuteen vauhtiin päästään taas alkusyksystä. Kesällä tietysti kalastellaan myös taimenta, mutta virtavesissä.
