Enkat paukkuu

Olin pyhittänyt viikonlopun täysin kalastukselle, kelit vain eivät suosineet vesille lähtöä. Siinä se aika kotona kului sääennusteita katsellessa, jotka antoivat pientä vihiä paremmasta. Vasta maanantaille luvattaisiin sitten sitä kunnon keliä - lounaistuulta 3–5 m/s kera pienen usvan. Kun se sattui olemaan itselleni viikon ainut vapaapäivä, eikä muita kavereita matkaan joutanut, niin yksinhän sinne olisi sitten mentävä.

Heräsin aamulla ennen seitsemää ja mietin vielä uudelleen, mennäkö vaiko eikö mennä? Ihmettelin itsekseni että kuumettako on, kun ei kalaan lähtö oikein maistu. Viestittelin siinä Jounin kanssa, joka tiesi kertoa että lännen suunnassa on ollut hyvin tapahtumia jo aamuvarhaisesta saakka. Tämä ilmeisesti antoi kipinän kalamiehelle - joten eikun vesille heti kun reppu oli pakattu ja aamukahvit juotu.

Merelle päästessäni havaitsin, että nyt on todellinen superkeli. Kolme metriä lounaistuulta, sumua ja vesikin vielä kirkastunut – enempää ei voinut toivoa. Ensimmäistä rantaa heittäessä sitten töytäisi. Vajotus perään, ja johan pinnassa möyräisi. Arvioin kalan olevan reilu kolmekiloinen, mutta kun se näyttäytyi veneen vierellä, meinasi jalat lähteä alta ja puntti alkoi tutisemaan. Erittäin mukava tilanne muuten olla tässä tilanteessa yksin veneessä... Väsytyksen alkupuolella soitin Jounille että nyt taitaa paukkua enkat. Puhelu jäi hyvin lyhyeksi kun kala alkoi näyttämään suuntaa minne lähdetään. Peruutin rannasta reilusti ulospäin jotta saisin kunnolla pelivaraa. Kala tuli uudestaan veneen vierelle ja näin kuinka punaraitainen SilakkaTrutta oli vain yhdellä väkäsellä suunpielestä kiinni. Kävi kyllä kieltämättä jo mielessä miten tässä tilanteessa voi pahimmillaan käydä.

Kala alkoi hetken kuluttua näyttämään väsymyksen merkkejä ja yritinkin pariin otteeseen saada sitä haavimisetäisyydelle, mutta turhaan - voimia olikin vielä jäljellä vaikka muille jakaa. Pari vihaista spurttia ja taas oli siimaa pihalla. Takaraivossa soi koko ajan “Pidä siima kireällä, mutta älä vedä väkisin!” - ihan kuin sitä olisi ollut ensimmäistä kertaa meritaimenkalassa. Välillä saatiin ja välillä annettiin lisää siimaa, kunnes kala näytti luovuttamisen merkkejä uiden pari kertaa vatsa kyljellään. Mieleen tuli nyrkkeilijä jolta polvet notkahtavat oikeaan osuneesta lyönnistä.

Oli aika ottaa seuraava askel. Haavi käteen ja reilusti pois vedestä, mutta kokoajan valmiina. Jarrua hieman löysemmälle, peukalo puolalle ja lyhyempi siima kalalle. Pieni kurotus, kala haaviin ja nosto veneeseen, jonka jälkeen uistin irtosi välittömästi kalan suusta. Siihen huokaisut päälle, ja vielä muutama kunnon riemun kiljahdus kun näin että vihdoin menee se maaginen vitonen rikki!

Siinä sitten annoin pastorin tehdä työnsä, tuijotin kalaa ja mietiskelin jotain itsekseni – en kyllä muista mitä. Jokatapauksessa kosteat silmäkulmatkaan eivät kovin kaukana olleet. Jos tupakoisin, niin puoli toppaa varmaan poltellut siinä olisin. Valokuvat otettuani, puhelinsoittojen jälkeen, lähdin kiikuttamaan kalaa kohti pakastinta. Maissa saatiin sitten tehtyä viralliset mittaukset: pituutta oli komeat 76 cm ja painoa mahtavat 5,335 kg – oma enkkani, ja ennenkaikkea vitonen rikki!

Kotonani on ollut jo pitkään Torresin vuosikerta punaviini, josta olen useasti sanonut avovaimolle ja kavereilleni: “Tämä juodaan vasta sitten kun viisi kiloa menee rikki”. Se on nyt siis aika tullut hävittää tuo vanha viini - kurkusta alas ;)


Karpan puolesta (ja isot onnittelut komeasta kalasta) -PB A