Meritaimenblogin lukijan kynästä

Morjens!

Olen lukenut teidän meritaimenblogia säännöllisen aktiivisesti ja voi niitä poltteita, mitä sieltä on saanut.Tainnut siinä jokuset yöunetkin samalla menetetty kalojen kuvat silmissä. Mukavaa luettavaa ja aina on positiivista, kun jotkut muutkin kärsivät samoista tärinöistä mistä itse. Ainut vaan, että te (=kirjoittajat) saatte aina kaloja! Itsellä lukuisten MP reissujen jälkeen sitä joskus pistää miettimään, että mitä sitä tekee väärin tai mitä järkeä tässä kaikessa edes on.. tai no, ehkä se onkin nimenomaan se kokemus joka karttuu vain hakkaamalla päätä seinään ja kiviä kolistelemalla.

Tänä vuonna aloitin "aktiivisemmin" heittämään taimenta merellä. Jokusia vuosia tullut jo käytyä, mutta ainoastaan muutama reissu syksyisin - Ei kaloja. Tämä syksy on taas ollut erilainen, lukion abivuosi (mitä niistä kirjotuksista stressaamaan...) on taas mahdollistanut hiukka aktiivisemman harrastuksen. Parhaimmillaan 3 kertaa vesillä/viikko syyskuusta lähtien. Tapahtumat ollut aika tiukassa, tai sanoisinko melkein jopa nollassa reissujen määrään suhteutettuna.

Lokakuussa pääsin erään Vaasan gurun (kiitokset vain Kari!) matkaan heittämään taimenta vaasan saaristoon. Tuolloin sainkin ensimmäisen mertsarini, joka toi hommaan uskoa kyllä kummasti lisää. Ei neämmä se aito meritaimen olekkaan vain myytti? Tuollainen pulska nelivitonen nätti fisu - ja vielä omatekemällä kevennetyllä lusikalla. Hymy oli herkässä elämäni ensimmäisestä mertsarista mereltä. No usko toki toi lisää motivaatiota ja käymiseni vain lisääntyi. Kuitenkin tuli tehtyä niitä MP reissuja kymmenkunta ja muutama ylikin. Sitten melkoisessa kelissä oli jo lähellä, kala kävi hetken siiman päässä mutta se siitä. Perhana. Uskomatonta. Viime lauantaina kuitenkin taas matkaan ja uittu, joku kopaisee rivakasti ja nyt tuli parempi kala paatin viereen FL. punaisen Aaveen perässä! Hirmuiset pyörteet jätti jälkeens ja melkein itku tirahti taas epäonnistumisen vuoksi (!! :DD).

No hetken itsensä kasailua ja elämän kurjuuden manaamista - sen verran jalat tärisi ja silmät loisti pettymyksestä. Järkytyshän oli melkoinen niin monenmonen kalattoman reissun jälkeen. No uutta matoa koukkuun, eli sinilila Kapun Taimen värikoukulla maustettuna. Muutamia heittoja saman kiven juureen, josta se kävi ekana kopasemassa. Ei mitään, toista heittoa ja ei mitään. Tyhjäätyhjäätyhjää... Uutta heittoa vaan heiton perään ja voi jumalauta, jotain ajatukset kirkastavaa tapahtuu lähellä venettä - mertsari siiman päässä on todellisuutta! Ilmeisesti sama fisu joka kävi pyöräyttämässä veneen vierellä aiemmin. Veijari otti hatkat muutamassa sekunnissa ja jarru lauloi, vapa taipui ja kala hyppi melkoisia loikkia. 3 kertaa mentiin paatinkin ympäri ja 10 minuuttia meni ennenkuin kala suostui edes lähelle haavia. Kaveri otti kalan haaviin (Kiitokset vain Veli!) ja totta se oli. Elämäni toinen mertsari ja vielä ihan nätti mielestäni. 3,7 kg / 73 cm. Wohoo!! Sitä kaivattua uskoa tuli hommaan taas lisää ja tiesihän sen, mitä tuosta seurasi...

Olen nyt 18 v. ja tuo taimen mereltä on aina kiinnostanut enemmän ja taas enemmän. Nyt se on ykköslaji, tai ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. Kesällä tulee perhosteltua taimenta ja harria, mutta nyt tämä merikalastus taimenen kanssa vei jalat alta.. Ja tietäähän sen mitä nuo hopeiset palkinnot saa aikaan - kusessa ollaan!

Sen verran haluan vielä sanoa niille, jotka pähkäilevät samojen asioiden kanssa kuin minä: Hakatkaa sitä päätä seinään, se kyllä kestää. Kun taito karttuu ja paikallistuntemus lisääntyy, niin voikin sanoa jo lähteävänsä kalaan. Sitten kun saat kalan veneeseen, niin jalat lähtee alta. Varmasti. Mikäs muuten sen hienompaa tänä vuonna, kun saa maistaa itse pyydettyä graavitaimenta joulupöydässä. Minulle se on ainakin paras joululahja.


Ystävällisin terveisin
Mika Ylänkö

-Kiitos Migulle kirjoituksesta ja onnistumisia jatkossakin. -PB A

Meritaimen ja Lauttasaaren silta

Taas tänä aamuna Larun sillan ylitettyäni katsoin merelle kaihoten ja totesin suuntani olevan aivan väärä, tälläkin kertaa.

Laineet liplattivat rantakivikoihin ja taivas oli tumma. Siellä taas kaverit saavat nauttia, mahdollisesti jo kokolailla viimeisistä syysreissuista. Ei varmastikaan vielä kelien, vaan tulevien joulukiireiden takia. Toki elämä, ja kalastus jatkuu uudenvuoden jälkeenkin, joskin kalansaanti vaikeutuu huomattavasti kun vedenlämpö laskee lähemmäs nollaa. Jää myöhemmin nähtäväksi onko omat heitot heitetty tämän kauden osalta vai ei.

Viisi vuotta olen ajanut tuon kyseisen sillan yli töihin mennessä ja sieltä tullessa. Useimmiten aamuisin ajatukset ovat samanlaisia; Voi kun joskus elämässä voisi saada sellaisen työn, missä saa valita meneekö tänään duuniin vai lähtiskö kalaan? Kuten huomaatte, en ole nyt kalassa vaan kirjoitan tätä juttua duunissa (sorry Jukka menetetystä työajasta) ja joudun tyytymään vain viestien vastaanottajan ja välittäjän rooliin tämänkin päivän osalta.

Ohessa ensimmäiset terveiset mereltä, 61 cm. Onneksi olkoon ja kireitä siimoja loppupäiväksi.

-PB A

Edit: Lisätään "albumiin" Karpan juuri saama 3,6 kg - hienoa!

Työvoitto

Sunnuntaina kierreltiin Petterin kanssa tutuilla ja tuntemattomilla paikoilla. Alkupäivä meni enemmänkin kartoittaessa uusia paikkoja ja muutama todella herkullinen paikka löytyi, mutta kalat loistivat poissaolollaan. Muutama puhelu ja tekstiviesti kavereilta kertoivat myös että syönti on huonoa ja ne vähätkin kalat vain tönivät uistinta.

Uusien paikkojen kalastusta jatkettiin aina kello 13 asti, kunnes epätoivo alkoi saada otteen. Päätettiin siirtyä "omille paikoille" viimeiseksi pariksi tunniksi. Ensimmäistä saarta liuuttaessa, sen loppupään matalasta poterosta Petterille iskee kala. Hurja vastari ja kala möyrähtää samanaikaisesti pinnassa. Kala huitaisee isolta alalta vettä pyrstöllään miljooniksi pirstaleiksi ja Vicke lentää kaaressa pari metriä kohti venettä. PRKL…, ei ollut pieni. Tulitetaan samaa kohtaa lisää, mutta kala taisi saada liikaa nenilleen eikä ota enää.

Siirryttiin saaren toiselle puolelle, jonne tuuli kävi enemmän. Kaikki oli kohdallaan, mutta kalat olivat muualla. Seuraava siirtymä vauhdilla lähimmäisen saaren reunalle, hommassa on nyt tekemisen meininki ja yritys kova. Kaveri kipparoi veneen juuri oikein kalapaikan yläpuolelle. Vene liukuu oikeaan kohtaan, mutta mitään ei kuulu. Petteri kertoo että aiempina päivinä kalat ovat tulleet poikkeuksellisesti ottipaikasta sata metriä itään, joten vene päästetään sinne. Heitän pienen poteron perälle ja kelaan uistimen sellaisessa linjassa, että se ohittaa poteron aukolla olevan niemen. Saan kelattua uistimen veneen vierelle ja isot pyörteet nousevat pintaan. Voi ähvänä, miksi ne eivät ota?

Aika alkaa olla vähissä. Viimeinen puoli tuntia ennen pimeän tuloa on vielä yritettävä. Valoa on nyt selvästi vähemmän. Ajetaan takaisin paikkaan missä Petterin ensimmäinen kala iski. Ensimmäisellä heitolla jotain tapahtuu siiman päässä, kivi? Kelaan uistinta sisään ja "kiviä" tuntuu olevan koko matkalla? Seuraava heitto nilkkaveteen ja nyt skarppina Jouni. Eka tönäisy tulee heti. Teen vastarin ja kiinni on. Kala spurttailee ja oletan sen olevan alamittainen. Ensimmäinen hyppy paljastaa sen kuitenkin mittakalaksi. Hyppysarja saa kalasta mehut nopeasti pois ja otan kalan haaviin, viiskytkolmesenttinen. Ensimmäisen kalan jälkeen alkoi jotain, mihin ei usein törmää. Kalat sekosivat ihan täysin ja lähes jokaisella heitolla sai ainakin hetken pidellä kalaa. Suurin osa ylöstulleista oli alamittaisia, mutta seassa ui myös isompia kaloja. Homma toimi siten, että uistin piti heittää rannan nilkkaveteen ja ottaa nykien sisään.

Tätä festaria kesti n. 15 minuutin ajan, sitten hiljeni. Päätettiin siirtyä varovasti matalassa ja kivikkoisessa vedessä rannan suuntaisesti samalla kun pommitin rantaviivaa keulasta. Eipä hiljentynytkään, parvi oli vain siirtynyt parikymmentä metriä sivuun edellisestä paikasta ja taas mentiin. Ei ihan samaan tahtiin kuin aloituksessa ja kalatkin olivat selvästi alamittaa. Muutaman takaisin lasketun kalan jälkeen oli kuitenkin aika pistää pillit pussiin, sillä hämärä oli jo selvästi käsillä. Tähän oli hyvä lopettaa. Aiemmin päivällä saadut pari tärppiä kääntyi lopulta kunnon kliimaksiin. Tällä kertaa kalat eivät olleet suuria, mutta tuntui ihmeen hyvältä osua tuollaiseen hetkeen, kun olet tehnyt koko päivän töitä ja epätoivo alkaa viritellä tummaa verkkoaan. Minusta se tuntuu työvoitolta.

-PB Jounin puolesta PB A

Putki katkesi...

Hyvin alkanut meritaimensyksy katkesi osaltani viime viikonloppuna kun en saanut minkäänlaista kalaa ylös. Viidellä edellisellä keikalla olin jokaisella saanut kalaa (laskin myös alamitat), joten tilastoon tuli se pakollinen todennäköisyys. Saimme vaan varovaisia tärppejä, eivätkä kalat iskeneet vaikka kuinka upotteli. Perho olisi ehkä voinut saada ne ärsyyntymään. Lauantaina sää oli kyllä mitä parhain kalastusta ajatellen, mutta kun kalenteria katsoo, niin on pakko todeta, että loppukautta mennään jo vahvasti vaikka lämmöt ovatkin aika korkeita vielä.

Tämän blogin kirjoittajat ovat hämmästelleet tämän kauden kalojen pulleutta kautta linjan ja ehkä tässä on myös osasyy siihen, että uistimeen ei käyty niin ahnaasti. Kalat ovat jo varsinaisen talvitankkauksen tehneet tai ovat siinä loppusuoralla. Jos esimerkiksi taimenella on 5 silakkaa mahassa kylmässä vedessä, niin sulaminen on hidasta ja tankkaustarve harvempi. Lämpimämmässä vedessä ruoka sulaa nopeammin ja ravintoa tarvitaan tiuhaan. Loppukaudestahan on tyypillistä, että mahdollinen syöntipiikki on hyvinkin lyhyt ja kala pitää saada jopa ärsyyntymällä iskemään jos sillä ei ole nälkä.

Nyt siis vaan rauhallista, jopa hartauteen asti hidastuvaa uittoa ja joulupöydän graavikalat kyytiin! 6.12. taas yrittämään Itsenäisyyspäivän kunniaksi.

Maaginen auringonlasku

Lauantaina olin pyytänyt Santtu Poutasen keulamieheksi - ehkä vain hänellä oli vanhana surffaajana pokkaa sanoa "kyllä" kun vertailimme sääennustetta. Jälleen olisi luvassa 12-15 m/s lounaismoukaria, kuinkas muuten kun minä pääsen kalaan.

9.00 startti Kaivarista yllättävän miedossa, 7-8 m/s tuulessa. Tsekkasimme vielä matkalla mobiilisään ja ennuste oli aamuyön tunteina päivittynyt varsin mukavaksi. Lisäsin siis Hondaan kierroksia ja siirryimme reippaalla 25 solmun marssivauhdilla ohi Suomenlinnan kohti ottipaikkoja.

Vesi oli noussut noin nollatasoon ja taivas oli lähinnä harmaata tapettia. Välillä huomasimme ns jeesus-ilmiön jossa aurinko paistaa pilven reiän läpi mereen. Veneitä oli vain muutama liikkeellä. Heittelimme luonnonvärisiä Truttia.

Ekoista mestoista tuli 1 varma tälli, mutta sen jälkeen oli hiljaista. Siirryimme hieman eteenpäin ja kokeilimme itselleni harvemmin heitettyjä paikkoja. Muutaman hetken päästä koukasinkin reilun 40 cm todella pullean alamitan tyynestä. Vuoden kuluttua tämä kaveri on jo tällä vauhdilla todella tuhdissa kunnossa. Muutama liuku ja Santtu ilmoittaa kalasta, pieni tosin tämäkin, taisi olla 36 senttiä. Nätissä kunnossa kuitenkin. Pusun jälkeen hyvää matkaa!

Tässä vaiheessa noin klo 13 tuli kauhea sadekuuro ja todella sakea sumu. Santtu sai vielä yhden tärpin, mutta jostain syystä emme kuitenkaan saaneet lisää tapahtumia tuhnussa. Pieni ruokatauko ja uudelleen mättämään. Heitimme erästä kiertyvää maininkia kun tunsin selkeän ravistuksen, kala pyörähti pintaan ja ampui heti irti. Vaikutti olevan vähän harteikkaampi kuin edelliset. Tästä innostuneena linkosin Trutan liian kovaa kohti rantaa ja se osui kiveen, onneksi tuloksena oli vain pieni halkeama jonka sain paikattua pikaliimalla.

Sää rupesi selkenemään ja samalla kylmenemään. Auringonlaskuun olisi aikaa enää reilu tunti ja päätimme lähteä hiipimään takaisin. Silverin paskaakin paskemmat popniittikaiteet saivat taas kyytiä muhkeissa mainingeissa kohti aloituspaikkoja...

Katselimme juhlavan kaunista auringonlaskua kun kurvasimme niemekkeen taa murtuvan mainingin alapuolen porisevaan pataan. Santtu sanoi, että hänen violetti/hopea/musta Trutassaan on paljon merenpinnan sävyjä. Yhdyin mielipiteeseen. Itse koitin jo hyväksihavaittua sateenkaarisilakkaa. Pari heittoa kunnes Santtu sanoi, että nyt taisi joku kopaista. Pari kammenkiertoa ja vajotus: "Kii on".

Lähes eeppisessä valaistuksessa oli hienoa nähdä pulskan taimenen ilmalento. Tuli melkein tippa linssiin hetken upeutta jälkikäteen mutustellessa. Harvemmin pääsee auringonlaskussa syksyllä kaloja napsimaan. Santtu väsytteli kalan rauhassa ja minä kopaisin sen ylös. Mittaus ja punnitus 52 cm/1,86 kg eli tosi tuhti kaveri. Tämän jälkeen olikin aika sitten nostaa kierroksia ja ajaa kotiin turkoosin taivaanrannan sävyjä ihaillessa. Vaikka itse jäin vailla mittakalaa, niin silti hykertelin tyytyväisyyttä, sillä valo oli todella tervetullutta. Lisää näitä iltoja synkkään syksyyn!

Vihdoin ottikeliä

Pitkän pohjois/itätuulijakson jälkeen tuulet kääntyivät etelä/länsi akselille. Lämpötila ja vedenpinta lähti selkeään nousuun jopa -50 cm lukemista ollen tänä aamuna enää noin -10 tasossa.

Töihin pyöräillessäni katsoin kaihoten merelle, jossa aamun sumuvaippa piti vielä saaria otteessaan ja vanha maininki kaatui kauniisti kiville. Taimenten on pakko olla otillaan, niin on käynyt aina kun on päässyt tällaisella säällä kalaan. Teki kyllä mieli lähteä siltä istumalta venerantaan, mutta sovitut palaverit on pakko hoitaa...

Tuleva viikonloppu näyttää varsin hyvältä, hieman huolestuttaa ennusteen 9-10 m/s tuuli, mutta se on onneksi oikeasta suunnasta ja toivotaan että laantuisi 5-6 m/s tasoon! Kireitä niille jotka ovat nyt kalassa. Kateeksi käy.

Kyöstikokoa ja muita kehukaloja

Totta se on! Erilaisten toimien summana: isoonkin meritaimeneen on taas realistiset saumat pääkaupunkiseudun merialueilla. Kuluva kausi on sen viimeistään osoittanut. Hieman tässä ynnäilen - isohkon tai pienehkön otoksen - kuinka asian sitten ottaakin; joka tapauksessa reilun kymmenen aktiivisen venekunnan statistiikkoja.

Vanhempi kaarti rankkeerasi taannoin yli kuutoset "kyöstikoon" kaloiksi. Tuollaisista isomuksista, aivan sattumakaloja lukuunottamatta, on lähinnä voitu unelmoida 2000-luvulla. Nyt tilanne on toinen. Kaudella 2009 on tuon "otantaporukan" veneisiin nostettu heittotaimenet 6,9 kg - 6,4 kg - 6,2 kg. Kyöstikokoa siis!

Lisäksi 5,9 kg, 5,7 kg ja 5,3 kg täydentävät komeaa riviä. Kolmen - viiden kilon haarukkaan osuu sitten jo arviolta parisenkymmentä taimenta. Ja karanneet...

Jeesustelun välttämiseksi hehkutettakoon tähän kohtaan: myös kutukaloja ui meressä varmasti vastaavassa suhteessa verrattuna viimeiseen vuosikymmeneen, kenties kahteen. Ja kutumahdollisuudet ovat vastaavana aikana, kiitos arvokkaiden ponnisteluiden ja onnistuneiden päätösten, jopa moninkertaistuneet.

Monen mertsariharrastajan (mukaan lukien allekirjoittanut) mieleen hiipii välillä väistämättä ajatus: Onko tässä blogikirjoittelussa hehkutuksineen mitään järkeä kalastuspaineen ja ryysiksen vesillä yhä vain kasvaessa? Epäitsekkäästi ja pidemmällä tähtäimellä fundeerattuna - mielestäni on.

Meritaimen merkittävänä urheilu- ja vapaa-ajankalastuksen kohteena saa yhä lisää ansaitsemaansa huomiota. Kirjoitukset ja raportit kutujokien ja -purojen kunnostushankkeista sekä nousuesteiden ohittamisista ja raivaamisista herättää aivan uusiakin tahoja ymmärtämään sekä uhat, että myös mahdollisuudet. Luonnonkannan elvytyksen lisäksi myös istukkaiden laatuun ja järkevimpien istutuspaikkojen puntarointiin satsataan enenevässä määrin.

Aika kauas otsikosta tarinointi jo lipesi. Suunta on joka tapauksessa hyvä, kaikilta kanteilta. Monia hienoja elämyksiä ja kokemuksia on jatkossakin luvassa meritaimenen etsijöille!

Mikko (MQ):n puolesta -PB A

Voimaa kuin pienessä kylässä

Suomenlahden meritaimenten ruokatilanne on ilmeisesti tällä hetkellä hyvä. Tämä sunnuntaina saatu esimerkkiyksilö oli poikkeuksellisen tuhdissa kunnossa, sillä 66 cm pituuteen venähtänyt kala painoi peräti 4,620 kg. Voimaa oli kuin pienessä kylässä ja siimaa lähti kelalta pariin otteeseen kolmisenkymmentä metriä, eikä väsymisen merkeistä ollut vielä tietoakaan. Kalan paksuus oli ns. todellinen, sillä vatsassa oli vain kaksi silakkaa. Fileistä tuli liukurin mallisia, eikä rasvaa ollut kertynyt paljoakaan vatsapuolelle.

Myös pienemmissä kaloissa näkyy vantteruus ja voima. Tämän kevään istukkaat ovat jo nyt niin hyvässä kunnossa, että ne eivät todellakaan tule vauhdilla kelaten veneen vierelle, vaan hanttiin laitetaan ihan tosissaan. Asian huono puoli on se, että kalat repivät itseltään suupielet rikki jos ylösotto on liian väkivaltaista. Nyt etenkin kuitusiimojen käyttäjien on syytä avata kalastusjarru löysälle. Täysin venymätön siima yhdistettynä tiukkaan jarruun, tekee kaloihin todella häijyä jälkeä. Näitä suupielensä menettäneitä on tullut yhä enemmän, joten ottakaamme kalat ylös vastedes mahdollisimman varovasti, ettei toimintamme aiheuta kaloille turhaa kärsimystä.

Kaikille kireitä siimoja syksyyn.

-PB Jounin puolesta PB A

Ennätykset on tehty rikottaviksi

Edellisen mp-reissun jälkeen päätin kytätä kelit kohdalleen. Pitkään oli tuullut pohjoisesta ja idästä, ja kalaraportit sen mukaisia. Lauantaina Foreca ennusti uuden matalan saapuvan. Siihen olisi nyt siis iskettävä, jos kauden avauskalan mieli veneeseen. Sunnuntaina kaikki näyttikin putoavan kohdalleen ja hyviä raportteja tulikin mereltä. Vaihdoin kelaan uudet siimat, sillä olihan harmaantunut, yli 5 vuotta vanha PP jo aikakin vaihtaa. Seuraavana päivänä olisi kolmen tunnin ikkuna vesille.

Aamulla nuorin tyttö ensin kouluun ja sitten menoksi. Rannassa hämmästyin, vesi olikin laskusuunnassa ja alle normaalikorkeuden. Ensimmäinen paikka oli tyhjä, enkä varmaan ollut ensimmäinen kävijä sillä kello oli jo 10.30. Ajoin ulommas, mutta sielläkin oli toinen vene joka oli juuri tekemässä lähtöä länteen päin. Ei auttanut, pakko yrittää. Siispä Joonaksen toistotaktiikka mielessä, nöyränä yrittämään muiden jäljiltä.

Eka spotti, ei mitään. Toka spotti, ei mitään. Siirryin kohtaan josta en koskaan aiemmin ollut saanut kaloja. Mutta joku kuulemma oli saanut, ja ison, vuonna yks ja kaks. Viisi heittoa, ei mitään. Veneen korjaus ja vielä yksi heitto ison kiven viereen, nyt tuulen puolelle. Sitten pamahti. Kala riuhtoi pinnassa paikallaan, painoin vavan kärjen alas ja hölläsin jarrua. Vauraampi kala oli iskenyt ja sainhan sen vihdoin uimaan ilman hyppyjä. Noin viiteen minuuttiin en nähnyt kalaa joka ui yllättävän rauhallisesti ja kaukana veneestä. Korjasin venettä ulommas. Hitaasti sain kelattua kalaa lähemmäksi, ja lopulta näin kun komea taimen tuli lähes luovuttaneen näköisesti kohti pintaa ja venettä. Vapa pystyyn ja haavi iskuvalmiuteen.

Kaikki näytti liiankin hyvältä ja juuri kun yritin haavata, kala kääntyi. Yritin uudelleen pyrstö edellä ja sillä tuloksella, että puolet kalasta oli jo haavissa kun se päätti toisin. Kala syöksyi noin 20 metriä ulos merelle jarrun huutaessa hoosiannaa. Tsiisus, sehän oli todella iso! Sydän hakkasi toista sataa kun vakuutin itselleni, että uita, uita, uita ja uita. Sitten noin kymmenen minuuttia hermoilua ja rauhallista uittoa. Lopulta sain kalan veneen vierelle, mutta ei. Vielä viiden metrin syöksy, sydämen pysäyttävä käännös, ja taas rauhassa takaisin kohti venettä. Nyt oli hetki koittanut. Kala haaviin ja veneen lattialle… ei juma, täähän on valtava!! Riemun kiljaisut ja pappia peliin. Punnaaminen keinuvassa veneessä ei onnistunut, joten ajoin tyyneen ja uusi yritys. Kauden avauskala ja uusi enkka oli tosi. Nyt se kirjataan lukemiin 6,2 kg ja 88 cm. Ja sen kalan pyrstön kokoa ei voinut kuin ihmetellä. Hillitön mela, oma handu jäi kirkkaasti toiseksi.

Ihiksen puolesta, -PB A (Ja suur-onnittelut komeasta kalasta!)

Oli synkkä ja myrskyinen yö

Tai ei se oikeastaan ollut synkkä, ei myrskyinen, eikä edes yö. Vaan elettiin vappuaaton aamua vuonna 1991 mökillä Kustavissa. Kello oli viisi, kun starttasin neliheppaisen peräprutkun käyntiin ja lähdin puskemaan sumusateiselle merelle hopeiset ajatukset päässäni. Tuolloin vajaa kaksikymppinen, intoa täynnä oleva nuori mies ei ollut saanut vielä kokea sitä jumalaista tunnetta, jonka meritaimen siiman päässä vastustajalleen antaa.

No bensahan siitä tuupparista sitten loppui jo 200 metrin jälkeen, joten airot käteen ja hartiavoimin eteenpäin. Soudin erääseen saareen, hyppäsin paatista ja otin virvelin olalle. Muutamien heittojen jälkeen se sitten tapahtui. Sinipinkkivalkoinen Dardevle oli näyttänyt paholaisen kyntensä, ja siiman päässä louskutti tuhdin kokoinen mertsari. Väsyttelyssä kului oma aikansa, jonka jälkeen talutin kalan soraiselle rannalle kuin kokeneempikin saamamies. Sammakon lailla hyppäsin kalan päälle, iskin sormet niskaan kuin kotka konsanaan ja heitin saaliini parin metrin päähän turvaan. Riemunhuutojen ja papin kumahdusten jälkeen soutureissuni paluuosuus sujuikin sitten huomattavasti nopeammin mitä olisin Mercuryllä edes päässyt. Tuo ensimmäinen meritaimeneni painoi kaupan puntarilla 4,980 kg, veret laskettuna.

Seuraavien 13 vuoden aikaan mahtui lukuisia nelosia, kolmosia, kakkosia ja niin edelleen, mutta. Viimeisen noin viiden vuoden aikana on saaliit mökillä selvästi vähentyneet, valitettavasti. Vedet ovat salavaivihkaa rehevöityneet, särkikalat lisääntyneet ja mertsarit kaikonneet, ainakin minun kalapaikoiltani. Syitä tähän on haettu hylkeistä, merimetsoista, istutusten puuttumisista ja vaikka mistä – varmaa vastausta en ole vielä saanut. Oli miten oli, kyllä vituttaa. (Ja niin tekisi vielä enemmän, mikäli en asuisi pääkaupunkiseudulla missä kalaa onneksi vielä riittää.) Mielenkiinnosta kuulisin myös muiden siellä suunnalla mertsareita kalastavien kommentteja ja näkemyksiä aiheesta. Jospa vika onkin isännässä itsessään, mene ja tiedä.

Ei ihan pelkkää negaa; Kuluva vuosi on antanut pienen toivon kipinän paremmasta tulevaisuudesta. Heittopäiviin nähden voinen jopa pitää ihan ok-saaliina toissa viikonlopun 50 cm yksilöä, sekä keväällä saamaani n. 3,5 kg kristallin kirkasta kalaa. Tutkimukset mökillä jatkuvat jo ensi viikolla, en siis ole vielä luovuttanut - tietenkään.

-PB A

Kandee mennä kalaan

Kun tuohon Antin ao. tekstin jatkeeksi kirjattakoon meidän porukan sunnuntain actionit, (joista useat sijoittuvat aikavälille 12–14) niin voi vain sanoa että kandee mennä kalaan - mihin päivän aikaan tahansa.

Toistakymmentä taimentapahtumaa kolmeen eskimoon* antaa hyvää uskoa tuleville syysreissuille. Keskikoko meilläkään ei huimannut, isoimmat kuitenkin mukavat 57 ja 59 cm. Uistimen suhteen ei kala ollut kovin nirsolla päällä. Hampaisiin kelpasi niin Trutta kuin Vickekin, ärsykevärisenä tai luonnonsävyisenä.

Joten eiköhän julisteta viimeistään nyt syyskausi alkaneeksi. Kyllä merellä on mukavaa! (etenkin kun vesi on riittävän kylmää)

-PB A

*uusi termi "hyvinvoivan" näköiselle, kesän lämmöt taakse jättäneelle ja kasvoistaan(kin) hieman pyöristyneelle kalamiehelle.

Onneksi on 50 cm alamitta

Eilen kalassa, tällä kertaa vanhoilla kotivesillä Hki-Espoo-linjalla. Hyytävän kylmä koillistuuli, mutta hyvä pilvisyys ja edellisen päivän hyvät tapahtumat kavereilla antoi odottaa paljon. Päivästä ei muodostunut meille mitään kovin eeppistä, sillä saimme lähinnä jallittaa alamittaisia kaloja. Tapahtumat olivat heti aamulla ja illalla. Päivän tunnit 12-17 heitettiin tyhjää niin tyynessä kuin tyrskyissäkin. Rövarenin ja Stora Herrön välissä näimme myös pariinkin otteeseen tosi ison uroshallin - ehkäpä se oli popsinut isot taimenet?

Taas tuli todettua, että alle 50 cm taimen on oikeasti todella pieni ja saisi mieluiten jatkaa kasvuaan. Rannassa kuulee aina ohikulkijoiden ja sunnuntaikalastajien ihmettelyä, että miksi ihmeessä laitamme alle 50 cm kalat takaisin. Siksi, että sellainen kala ei ole vielä ehtinyt lisääntymään eikä siinä oikeasti ole juuri mitään syötävää. Eikä sellainen vedä siimankaan päässä kovinkaan lujaa. Eli hyvät ystävät, älkää ottako niitä alamittoja kyytiin. Antakaa niiden kasvaa rauhassa kunnon taistelijoiksi, joista on iloa niin siiman päässä kuin keittiössäkin.

Kynttilä ja Possu

Sunnuntai vaikutti hyvältä päivältä lähteä meritaimenkalaan. Tuuli ei ollut kova, joskaan ei mistään ihannne suunnastakaan. Koilisesta henkäili jotain kolmee metrii sekunnissa ja aurinkokin paistoi. Kotoa lähtiessä ja kahvia termariin kaadellessa mittari näytti kuutta astetta pakkasta. Vilpoisaa siis, mutta merelle on päästävä. Kamat pakattiin autoon nopeaasa tahdissa ja suunta kohti satamaa.

Paikka, missä oli määrä kalastaa oli kummallekkin kalastajalle uusi ja sijitsee itäisellä puolella Suomenlahtea. Matkaa satamasta tulee reippaasti yli 20km, joten kovilla keleillä sinne ei ole edes mielekästä lähteä. Aurinkokin oli jo lämmittänyt ilman, joten pakkasista ei ollut haittaa tällä kertaa, mitä nyt veneen ikkunat sai skrabata. Jo ensimmäisiä paikkoja kolutessamme huomasimme paikan potentiaalin. Toinen toistaan hienompia kivikoita ja saaren kärkiä. Jo pitkältä näki, että tossa menee varmasti vedenalainen penkka tonne ja tonne..

Kalapaikoille on aina keksitty omia lempinimiä, joista karikon tai jonkun saaren reunan tuntee. Nyt uusilla paikoilla pyöriessä ne ovat vain ”stora lilleröitä” yms. mitä nyt kartassa lukee. Tämä alue kuitenkin alkoi heti kehittää lempinimiä; ”Persilija, Bryleekakku, Marjapuuro, Vähämarjapuuro, Marjapuuronmatala, Paskasaari… "

Olimme kiertäneet saaria pari, kolme tuntia ja saldona oli jo 2 nättiä taimenta. Toinen alamittainen ja toinen 62cm/2,6kg. Useampi tapahtuma oli siihen vielä päälle. Itse heittelin lähinnä omatekoisia lusikoita ja Truttia, Eliaksen keskityttyä 24g. Suomenlahti Salamanderin paiskomiseen. Tällä salamanterilla tulikin suurin osa tapahtumista, mm. molemmat ylös tulleet kalat.

Tulimme erään saaren etelä-reunalle, joka ei silmään näyttänyt niin hienolta, kuin monet muut alueella olevat paikat. Ekojen heittojen jo läiskiessä veden pintaa, katseeni haroo jo pidemmälle. Olisiko tuo riutta mahdollisesti parempi paikka..?? Samalla riutan kupeessa läjähtää ilmaan ns. kynttilähyppy, eli taimen kohtisuoraan ylös ja korkealle. Perässä tulee vauras ja pullea taimen, useampi kiloinen. Possu ei hyppää niin korkealle, vaan juuri ja juuri näyttää komean vartensa. Tämän paikan siis ristimme yksinkertaisesti: ”Kynttilä ja Possu”. Paikkaa heiteltiin tietenkin hartaasti, mutta emme saaneet tästä tapahtumia. Vastapuolen saarta kyllä karkuutin pienehkön tanteron, mutta tämä ei varmasti ollut kumpikaan aiemmin hyppivistä kaloista.

Miksi taimen hyppää merellä? Ei ole harvinaista, varsinkaan näin alkusyksystä, kun näkee taimenen loikkivan. Ei siis uistimessa kiinni olevana, jolloin hypyt ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, vaan ihan omia aikojaan. Tässä meidän kyseisessä tapauksessa oli aika ilmiselvää, että isompi ajoi pienempää takaa ja tämä selittää komeat loikat. Useinhan kalat vaan hyppivät yksinään. Jääkö jahtaava kala siloin pinnan alle, vai onko hyppy jotain muuta?

Yhtä kaikki, kyllä merellä on aina mukavaa…

Lähteminen kannattaa aina...

Jörn Donnerin lohkaisua mukaileva otsikko on varmasti totta. Jo se, että saa yrittää pyytää meritaimenta uskomattoman kauniilla rannikollamme on hienoa. Mutta se vasta hienoa on kun nirso meren hopeanuoli hyväksyy tarjotun ruokalistan.

Olin sopinut sunnuntaina Pasi Taposen kanssa taimenreissun Porvoon alueen laajaan saaristoon. Keli ei ollut tällä kertaa moukaria, mutta sitä toiseksi paskinta eli aurinkoa ja kylmää. Irtauduimme rannasta klo 11, sillä mielestämme hyytävässä aamussa ei ollut järkeä kalastaa. Sää oli upean aurinkoinen ja tuulta noin 5 metriä luoteesta hitaasti itäänpäin kääntyen. Vedenkorkeus oli +25 ja pysytteli noin klo 15 asti siinä kunnes lähti jyrkkään laskuun. Periaatteessa siis munat pataan -keikkaan kaikki mahdollisuudet...

Heittelimme aivan saaristovyöhykkeen uloimpia puisia saaria ja niiden lähialueen kiviriuttoja. Sähkömoottorin surratessa pystyimme helposti koluamaan toinen toistaan upeampia kirkasvetisiä kivikoita. Mikäs siinä keulamiehenä ollessa! Vaihdoin hyrräsettiini tuoreen sateenkaari-Trutan (sininen, punainen, keltainen, hopea) ja uskoin tämän värin antavan kalaa.

Klo 1230, pari heittoa poterossa, jonka reunaa suojasivat kivet ja josta korkean veden aikaan vesi pyyhkii yli. Kaiken järjen vastaisesti paikka oli suojan puolella vaikka tuulta tuskin oli. Toisella heitolla tunsin selkeän tönäisyn. Olin hiljaa ja jatkoin kelausta pari metriä - pysäytys ja "kii on". Nätti kala samantien ilmaan ja räikkä ritisi. Muutaman kunnon syöksyn ja hypyn jälkeen Pasi haavasi kalan tyylikkäästi. Puntarille ja mittaus: 1970 g ja 57 cm. Erikoista kalassa oli sen haaroittunut pyrstö, joka ei kuitenkaan tuntunut menoa haittaavan. Ilmeisesti hylje käynyt jossain vaiheessa kopaisemassa...

Olimme todella iloisia saaliista näinkin haastavissa olosuhteissa. Nyt oli aika tahkoa samaa poteroa lisää. Muutaman heiton jälkeen Pasi ilmoittaa kalasta. Kunnon pärinä ja syöksyminen, mutta kala on voimiinsa nähden valitettavan lyhyt 45 cm. Mutta kala kuitenkin ja nyt oli kummaltakin apina pois selästä.

Heitän taas Trutan kivikkoon. Nyt otti on jo todella karski ja vapa taipuu kunnolla. Muutama sekunti tästä ja 17-vuotisen taimenurani ällistyttävimpiä tapahtumia: todella roteva 3,5 - 4 kg taimen hyppää suoraan meitä päin uistin suussa ja kaikki siimat ilmassa! Olimme kummatkin aivan pökerryksissä. Noin 10 metrin siima oli kokonaan metrin korkeudella ja kala iskeytyy veneen viereen kuin paistinpannu. En voinut muuta kuin kelata löysät pois ja päivitellä. Uskomaton suorite. Kala hyppäsi varmaan noin kahden metrin hypyn ja pystyimme selkeästi näkemään sen kirkkaassa valossa. Harmi, ettei pysynyt.

Vaihdoimme erityyppiseen paikkaan ja emme saaneet tuntiin täpyäkään. Palasimme vanhalle rikospaikalle ja heti mulla taas kiinni. Ehdin nähdä vaan pyrstön ennen irtoamista, noin 50 cm kala. Evästauko paikalla ja Pasi heittää lähes rantaan: 3 taimenta näykkii kilpaa uistinta ja se kääntyy poikittain eli "poikittainen maila" kuten Hakalan Jaska asian ilmaisee. Onneksi kalat ovat pieniä. Uskomaton paikka. Kaikki kalat läjässä 100 metrin sisällä. Heitän vielä itse uudestaan, alamittainen seuraa veneen viereen ja iskee. Onneksi saan pompoteltua sen irti. Pasilla vielä yksi kala kiinni, mutta pieni, noin 40 cm.

Kello oli noin 15 ja ajattelimme lähteä vähän muualle välillä. Ajoimme välisaariston ulkoreunoille. Laitoin vaihteeksi haspeliin kiinni klassikon: Kilohailin. Heitin vedenalaisen luiskan päälle kiertyvän aallon taakse: "kii on." Pintapyörteet, syöksy ja irti. Veikkaan, että kala pääsi niin matalaan veteen, että koukun kulma oli huono. Ja omaksi hölmöydeksi pitää sanoa se, että koukku oli varakoukku, jonka olin unohtanut vaihtaa ohuempilankaiseen. Selkeä mittakala.

Siirrymme seuraavaan paikkaan ja Pasilla vielä yksi kala käy kuopimassa. Tuntui, että mitä myöhempään päivään meni ja mitä alemmas vesi laski, niin sitä vähemmän kaloilla oli tappajan vaisto. Emme iltapäivän tunteina saaneet kaloja pysymään millään.

Kalastusaika 11-17.30, 10 tapahtumaa aurinkoisessa kelissä. Ei voi valittaa. Ehkä tärkein havainto oli se, että löysimme riutan, josta vesi virtasi läpi kaikilla tuulilla ja joka oli riittävän syvä tarjotakseen suojaa. Vedenlämpö oli tasainen 10,5 - 10,8 Lowrance-astetta.

Jos sama meno jatkuu, niin voinen pikkuhiljaa todeta: "Graavia, komisario Palmu"

VAIN KAHDEN TUNNIN TÄHDEN...

Sanottiin mulle lauantaina kotona kun kuumeissani nettasin säätietoja ja olin Jouniin yhteydessä reaalikelin suhteen. Oltiin tultu kotiin 1630 ja ajattelin, että nyt kun moinaa ennen myrskyä, niin pakkohan sitä on käydä kokeilemassa 10 minuutin päässä olevat lähimestat! Kuten ehkä tämän blogin lukijat tietävät, niin meikäläinen kalastaa noin 7 kertaa kymmenestä hirveässä moukarissa...

Eli tuumasta toimeen, irtauduin yksin Kaivopuiston rannasta klo 17. Keli oli todella lupaava, vesi nousussa, vedenlämpö noin 10 astetta ja maininkia. Tuuli oli tauonnut kuin seinään ennen myrskyn tuloa. Lyijynharmaa taivas ja ruotsinlaiva horisontissa kaahasin ekalle mestalle. Laitoin lyijynharmaan Ismo Zalsan kiinni ja heitin. Heitin toisen kerran ja nyt oli kiinni. Huomasin heti että kala ei ollut iso, mutta pääasia että jotain tulee. Kala ylös ja mittaus: 44 cm ja takaisin.

Jatkoin heittelyä mukavassa swellissä ja kahdeksas heitto toi taas kunnon pärinän siiman päähän. Tämä kaveri oli kovempi veivaaja, mutta silti aika pieni. 47 cm. Takaisin. Kello oli nyt 1735 ja noin reilu tunti vielä peliaikaa. Kiersin saaren toiselle laidalle ja liu'uin reunan heittäen Matiakselta tilaamaani omaa Trutta-väriäni, jossa keltaisen, hopeisen ja punaisen liitto. Ei mitään noin puoleen tuntiin.

Kello 1815 heitin samaan kuohuun kuin aikaisemminkin ja nyt tärppi oli huomattavasti rajumpi. Kala ilmaan ja totean ilmapunnituksella noin 2-2,5 kg kalaksi. Nyt rupesi jo jännittämään kun olin yksin liikkeellä (mitä hyvin harvoin teen) ja haavaus olisi vaikeaa. Maininki oli ruvennut pikkuhiljaa kasvamaan ja vähän väliä tuli vihaisia puuskia, jotka ennakoivat myrskyn olevan lähellä.

Väsyttelin kalaa kaikessa rauhassa ja olin jo varautunut haavimaan. Vene oli kulkeutunut vaarallisen lähelle kiviä ja jouduin ottamaan pakkia. Kala pysyi vielä tässä vaiheessa hyvin kiinni. Sitten olikin h-hetki: yritin haavausta kerran, en onnistunut. Kala meni veneen alle. Jouduin taas ottamaan pakkia ja torpedo suuntasi suoraan perään siiman löystyessä. Tämän jälkeen sain vielä kerran kalan pintaan ja yritin haavata, mutta se pääsi irti samalla hetkellä kun haavi osui veteen...

Ei voi mitään. Kello oli jo lähes 19 ja karautin pois myrskyn alta, joka sitten seuraavana yönä nousikin varsin hurjaksi.

Tästä voidaan taas vetää se johtopäätös, että kelillä on väliä. Kuinka monta tuntia sitä onkaan heittänyt turhaan paskassa kelissä kun nyt menee optimikelillä ja saa 3 tapahtumaa alle 2 h sisään...no, onhan nyt sitten syyskausi auki!